perjantai 25. tammikuuta 2019

Kramppeja & nyrjähdyksiä yli 25 vuotta

Houdini ihmettelee Kramppeja & nyrjähdyksiä. Tästä puuttuu vielä albumi Ihan pienet juhlat, jonka huomasin hankkia vasta lukumaratonin aloitettuani.
1990-luvun alussa luin usein kirjastossa Rumba-lehteä, levyarvosteluista oli hyvä bongata hankkimisen arvoisia cd-levyjä. Tuolloin huomioni kiinnittyi lehdessä ilmestyneeseen vähän naivistisella tyylillä piirrettyyn sarjakuvaan nimeltä Kramppeja & nyrjähdyksiä. Sarjakuvassa oli tuolloin vielä nimettömät neljä päähenkilöä, jotka kohtasivat erilaisia arjen vastoinkäymisiä ja pienimuotoisia onnenpotkuja, kiertelivät levykaupoissa, kävivät keikoilla ja kohelsivat parisuhteissa. Muutaman tarinan luettuani olin fani.

Parin vuoden jälkeen Krampit katosivat Rumbasta ilmestyäkseen sen jälkeen milloin missäkin lehdessä, sarjan julkaisuhistoria on lievästi sanottuna mutkikas. Onneksi suurin osa sarjoista on julkaistu albumeina. Niistä muodostuukin kokonaisuus, joka ohittaa Mämmilän paitsi sivumäärältään, niin myös ajalliselta kattavuudeltaan - ensimmäisissä sarjoissa Suomi ei ole vielä EY:n jäsen (kuten se tuolloin kirjoitettiin), viimeisimmissä tarinoissa taas ollaan somen ja populismin valtakunnassa.

Kuluneen viikon aikana olen lukenut putkeen kaikki albumimuodossa ilmestyneet Krampit & nyrjähdykset. Tässä yhteydessä huomasin, että albumi Ihan pienet juhlat oli jotenkin mennyt ohi, tämähän olikin onnellinen sattumus - yli sata sivua ennen lukemattomia Kramppeja! Onneksi Oulussa on Turun sarjakuvakaupan toimipiste, tämä mahdollisti mieluisan projektin.

 Jossakin vaiheessa Kramppien hahmot saivat nimet: satunnaisia käännöstöitä tekevä ehkä selkein päähenkilö on Esko, hänen kitaristikaverinsa on Risto, Eskon ensimmäinen pitkäaikainen seurustelukumppani Aino ja Ainon paras kaveri Tanja. Hahmot myös kehittyivät, sarjan alussa Risto hyppelee pedistä petiin, mutta päätyy lopulta puolivahingossa vakituiseen suhteeseen Tanjan kanssa. Esko puolestaan koheltaa urakalla sen jälkeen kun Ainon kanssa tuli ero, mutta vakiintuu lopulta varsin seesteiseltä vaikuttavaan suhteeseen Heidin kanssa. Tanja päätyi kuntavaaliehdokkaaksi samoissa vaaleissa, joissa itsekin olin ehdokkaana, vieläpä samalla tuloksella - melko lähelle varavaltuutetun paikkaa. Vuosien varrella henkilöt vanhenevat, mutta ehkä hieman hitaammin kuin oikeat ihmiset, siis vähän kuin minä.

Krampeilla on ollut useita piirtäjiä, ei niissä muissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole ollut, mutta alkuperäinen piirtäjä Christer Nuutinen osaa kiteyttää sarjan hengen. Onneksi hän palasi muutaman vuoden "harharetken" jälkeen takaisin. Pauli Kallion käsikirjoitukset taas osaavat kuvata hyvin uskottavalla tavalla päähenkilöiden mielenliikkeitä, heidän innostustaan ja ahdistustaan, yhteiskunnallisia kommentteja unohtamatta. Näin hienolle sarjalle voi jopa antaa anteeksi tuon tuostakin esille tulevan innostuksen jalkapalloa kohtaan. Ja enemmän minä tästä olen löytänyt oivallisiksi osoittautuneita levyvinkkejä, kuin niistä Rumban arvosteluista aikoinaan.

Tätä kirjoittaessani tilanne on ilmeisesti se, ettei Krampeilla & nyrjähdyksillä ole kotia, sitä ei julkaista missään lehdessä. Yksi albumi on ymmärtääkseni tulossa myöhemmin tänä vuonna, se tulee sisältämään viimeiset Suomen kuvalehdessä julkaistut Krampit ja joitakin uusia sarjoja. Nyt olisi kiva olla William Randolph Hearstin kaltainen lehtipohatta - tuo suunnilleen kaikin muuten puolin nilkki tyyppi nimittäin ihastui George Herrimanin Krazy Kat -sarjakuvaan ja tarjosi tekijälle elinikäisen sopimuksen ilman kaupallisia paineita. Kuuleeko Erkko ja kumppanit? Olisi kulttuuriteon paikka.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Jokseenkin tavallinen kuunpimennys


Pimennyksen syvin vaihe 21.1.2019 (Pertti Rautiainen).

Joku neropatti on keksinyt näppärän muistisäännön: kun Maa tulee Kuun ja Auringon väliin, on kuunpimennys, kun Kuu tulee Maan ja Auringon väliin, on auringonpimennys, kun Aurinko tulee Kuun ja Maan väliin, on maailmanloppu.

Kaavakuva kuunpimennyksestä, Maan täysivarjoa sanotaan joskus umbraksi ja puolivarjoa penumbraksi. (Wikimedia Commons: Sagredo).

Kuunpimennys tapahtuu, kun Kuu joutuu Maan varjoon. Se näkyy kaikkialla maapallolla, missä Kuu on tuolloin ylipäänsä näkyvissä (auringonpimennyksen näkyvyys on selvästi rajatumpi). Kuunpimennys voi olla osittainen tai täydellinen riippuen siitä, joutuuko Kuu osittain vai kokonaan Maan täysivarjoon (kts. yllä oleva kuva). Täydellisenkin kuunpimennyksen aikana tapahtuu muutoksia Kuun kirkkaudessa ja värissä riippuen siitä, onko se Maan puolivarjossa (pimennyksen alku ja loppu) vai täysivarjossa. Maan ilmakehästä taittuu sen verran valoa, että Kuu ei koskaan pimene täysin, vaan näkyy parhaimmillaankin vain syvän punaisena. Täydellisten ja osittaisten kuunpimennysten lisäksi on vielä puolivarjopimennyksiä, joissa mikään osa Kuuta ei joudu Maan täysivarjoon, näitä on melko vaikea edes huomata.

Kuun ratataso on kallellaan Maan ratatasoon nähden, minkä vuoksi läheskään joka kuukausi ei nähdä kuunpimennystä. Kuun liike on itse asiassa melko mutkikasta, Kuun rata myös kiertyy pikkuhiljaa suhteessa Maan rataan. Kiertyminen aiheuttaa sen, että kuun- ja auringonpimennysten yksityiskohdissa on reilun 18 vuoden jaksollisuus. Tämän jo muinaisten babylonialaisten tunteman Saros-jakson ansiosta on mahdollista ennustaa paitsi pimennysten ajankohtia, niin myös sitä, miten syvinä kuunpimennykset näkyvät. Kreikkalaisten oppineiden noin 2100 vuotta sitten rakentama Antikytheran kone, joka oli useista kymmenistä hammasrattaista koostuva taivaan ilmiöiden laskukone, mallinsi mm. Saros-jaksoa.

Kirjoitan tätä 20.1.2019, noin seitsemän tuntia ennen seuraavaa kuunpimennystä, josta on lehdistössä käytetty värikästä ilmaisua superverisusikuu. Kyseessä on kuitenkin vain jokseenkin tavallinen kuunpimennys, joka tapahtuu silloin, kun Kuu on lähellä pienintä etäisyyttään Maasta; Kuun rata on suunnilleen ellipsin muotoinen, jolloin sen etäisyys radan toisessa polttopisteessä sijaitsevasta Maasta vaihtelee. Ennusteen mukaan on selkeää mutta kylmää.

Lisäys: kylmää oli, -28 astetta. Lisäsin blogin alkuun kuvan pimennyksen syvimmästä vaiheesta.

Lähteenä käytetty aina niin hieno opusta Tähtitieteen perusteet.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Ajoittaisen joutilaisuuden ylistys

Houdini osaa kotvia.
Jenny Kangasvuon, Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen kirja Kotvimisen vallankumous on terve tullutta lukemista aikana, jona mainostetaan kaiken maailman tehokkaan ajankäytön oppaita. Ja ironista kyllä sekin on omalla tavallaan ajankäytön opas: se kehottaa varaamaan aikaa tekemiseen, joka ei suoranaisesti liity kulloiseenkin työtehtävään.

Kirja alkaa käsitteiden määrittelyllä, sanalla kotviminen kirjoittajat tarkoittavat työn edistymiselle välttämättömiä taukoja, joiden aikana voi ajatella kaikessa rauhassa, varata akkuja, joskus jopa tehdä alta pois pikku hommia, jotka täytyy joskus kuitenkin tehdä. Monesti tällainen toiminta tai näennäinen toimimattomuus avaakin umpisolmussa olleen tilanteen, palikat loksahtelevat paikoilleen kuin huomaamatta. Kotviminen on siis positiivista työtehtävän välttelyä tai viivyttämistä, suuremmassa aikaperspektiivissä se auttaa siitä suoriutumista. 

Eräänlaisena vastakohtana kotvimiselle on vääjääminen, jolla tekijät tarkoittavat epätoivotun tehtävän välttelyä ja sellaista aikaansaamattomuutta, josta ei yleensä mitään hyvää seuraa. Toki vääjääminenkin voi joskus johtaa positiiviseen lopputulokseen: itse lykkäsin mielestäni joutavan ja työlään raportin tekoa aivan deadlinen kynnykselle, jolloin kävikin niin, että joku riittävän korkealla hierarkiassa ollut ilmeisesti jakoi mielipiteeni ja kyseinen tehtävänanto peruttiin. Raportin jo tehneet työkaverini eivät kyllä arvostaneet leveää hymyäni.
Kotvijat kirjansa julkistusbileissä.

Kirjassa esitellään kotvimisen historiaa niin maailmalla kuin Suomessakin. Yksi käytetyistä esimerkeistä on suomalainen peruskoulu, joka eroaa monen muun maan koulujärjestelmästä siten, että lapsilla on enemmän aikaa taide- ja taitoaineisiin, leikinomaiseen toimintaan ja lepoon. Tästä huolimatta suomalaiset koululaiset ovat aivan viime vuosiin pärjänneet erinomaisesti verrattuna maihin, joissa oppitunteja on enemmän ja ne ovat teoreettisemmin painottuneita. Asioiden sulattelu vaatii aikansa.

Kirjan kärkevin kritiikki kohdistuu nykyiseen työelämään; sitä voidaan pitää jopa sairaskertomuksena. Etenkin tietotyö on hyvin sirpaloitunutta, kalenteri täyttyy helposti suurella määrällä erilaisia työtehtäviä. Kun rientää kokouksesta kokoukseen, vastaa välissä muutamaan sähköpostiin ja niin edelleen, niin tekee kyllä koko ajan töitä, mutta tekee niitä suurella todennäköisyydellä melko huonosti. Kahvitauko tai vaikkapa kävely ulkoilmassa voi paitsi tuoda ratkaisun vaikealta näyttävään pulmaan, niin myös tuoda yllättäviä oivalluksia. Ja monesti kulloiseenkin työhön liittymätön "hyödytön" tekeminen voikin nousta avainrooliin myöhemmässä elämässä.

Monet kirjan esimerkeistä kertovat luovasta työstä, kuten kirjoittamisesta, mutta niitä voi soveltaa monille muillekin aloille. Kirjoittajat tarjoavat myös neuvoja hyödyllisestä kotvimisesta, miten saada estettyä sen kääntyminen vääjäämisen puolelle. He tunnustavat ihmisten olevan erilaisia ja välttävät kaikkitietävien yleispäteviksi tarkoitettujen ohjeiden antamista. Kirjan loppupuolella olevat tehtävät on ilmeisesti laadittukin pilke silmäkulmassa.

Kotvimisen vallankumous oli viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Oikeastaan on vain kaksi asiaa, joista haluan esittää pienet moitteet: fontti oli näin vanhalle miehelle pykälän liian pieni, toisaalta tällaisessa kirjassa olisi hyvä olla hakemisto. Tämän blogin piti ilmestyä jo reilu viikko sitten, mutta tuli vähän kotvittua.