Kramppeja & nyrjähdyksiä yli 25 vuotta

Houdini ihmettelee Kramppeja & nyrjähdyksiä. Tästä puuttuu vielä albumi Ihan pienet juhlat, jonka huomasin hankkia vasta lukumaratonin aloitettuani.

1990-luvun alussa luin usein kirjastossa Rumba-lehteä, levyarvosteluista oli hyvä bongata hankkimisen arvoisia cd-levyjä. Tuolloin huomioni kiinnittyi lehdessä ilmestyneeseen vähän naivistisella tyylillä piirrettyyn sarjakuvaan nimeltä Kramppeja & nyrjähdyksiä. Sarjakuvassa oli tuolloin vielä nimettömät neljä päähenkilöä, jotka kohtasivat erilaisia arjen vastoinkäymisiä ja pienimuotoisia onnenpotkuja, kiertelivät levykaupoissa, kävivät keikoilla ja kohelsivat parisuhteissa. Muutaman tarinan luettuani olin fani.

Parin vuoden jälkeen Krampit katosivat Rumbasta ilmestyäkseen sen jälkeen milloin missäkin lehdessä, sarjan julkaisuhistoria on lievästi sanottuna mutkikas. Onneksi suurin osa sarjoista on julkaistu albumeina. Niistä muodostuukin kokonaisuus, joka ohittaa Mämmilän paitsi sivumäärältään, niin myös ajalliselta kattavuudeltaan - ensimmäisissä sarjoissa Suomi ei ole vielä EY:n jäsen (kuten se tuolloin kirjoitettiin), viimeisimmissä tarinoissa taas ollaan somen ja populismin valtakunnassa.

Kuluneen viikon aikana olen lukenut putkeen kaikki albumimuodossa ilmestyneet Krampit & nyrjähdykset. Tässä yhteydessä huomasin, että albumi Ihan pienet juhlat oli jotenkin mennyt ohi, tämähän olikin onnellinen sattumus - yli sata sivua ennen lukemattomia Kramppeja! Onneksi Oulussa on Turun sarjakuvakaupan toimipiste, tämä mahdollisti mieluisan projektin.

 Jossakin vaiheessa Kramppien hahmot saivat nimet: satunnaisia käännöstöitä tekevä ehkä selkein päähenkilö on Esko, hänen kitaristikaverinsa on Risto, Eskon ensimmäinen pitkäaikainen seurustelukumppani Aino ja Ainon paras kaveri Tanja. Hahmot myös kehittyivät, sarjan alussa Risto hyppelee pedistä petiin, mutta päätyy lopulta puolivahingossa vakituiseen suhteeseen Tanjan kanssa. Esko puolestaan koheltaa urakalla sen jälkeen kun Ainon kanssa tuli ero, mutta vakiintuu lopulta varsin seesteiseltä vaikuttavaan suhteeseen Heidin kanssa. Tanja päätyi kuntavaaliehdokkaaksi samoissa vaaleissa, joissa itsekin olin ehdokkaana, vieläpä samalla tuloksella - melko lähelle varavaltuutetun paikkaa. Vuosien varrella henkilöt vanhenevat, mutta ehkä hieman hitaammin kuin oikeat ihmiset, siis vähän kuin minä.

Krampeilla on ollut useita piirtäjiä, ei niissä muissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole ollut, mutta alkuperäinen piirtäjä Christer Nuutinen osaa kiteyttää sarjan hengen. Onneksi hän palasi muutaman vuoden "harharetken" jälkeen takaisin. Pauli Kallion käsikirjoitukset taas osaavat kuvata hyvin uskottavalla tavalla päähenkilöiden mielenliikkeitä, heidän innostustaan ja ahdistustaan, yhteiskunnallisia kommentteja unohtamatta. Näin hienolle sarjalle voi jopa antaa anteeksi tuon tuostakin esille tulevan innostuksen jalkapalloa kohtaan. Ja enemmän minä tästä olen löytänyt oivallisiksi osoittautuneita levyvinkkejä, kuin niistä Rumban arvosteluista aikoinaan.

Tätä kirjoittaessani tilanne on ilmeisesti se, ettei Krampeilla & nyrjähdyksillä ole kotia, sitä ei julkaista missään lehdessä. Yksi albumi on ymmärtääkseni tulossa myöhemmin tänä vuonna, se tulee sisältämään viimeiset Suomen kuvalehdessä julkaistut Krampit ja joitakin uusia sarjoja. Nyt olisi kiva olla William Randolph Hearstin kaltainen lehtipohatta - tuo suunnilleen kaikin muuten puolin nilkki tyyppi nimittäin ihastui George Herrimanin Krazy Kat -sarjakuvaan ja tarjosi tekijälle elinikäisen sopimuksen ilman kaupallisia paineita. Kuuleeko Erkko ja kumppanit? Olisi kulttuuriteon paikka.

Jokseenkin tavallinen kuunpimennys

Pimennyksen syvin vaihe 21.1.2019 (Pertti Rautiainen).

Joku neropatti on keksinyt näppärän muistisäännön: kun Maa tulee Kuun ja Auringon väliin, on kuunpimennys, kun Kuu tulee Maan ja Auringon väliin, on auringonpimennys, kun Aurinko tulee Kuun ja Maan väliin, on maailmanloppu.

Kaavakuva kuunpimennyksestä, Maan täysivarjoa sanotaan joskus umbraksi ja puolivarjoa penumbraksi. (Wikimedia Commons: Sagredo).

Kuunpimennys tapahtuu, kun Kuu joutuu Maan varjoon. Se näkyy kaikkialla maapallolla, missä Kuu on tuolloin ylipäänsä näkyvissä (auringonpimennyksen näkyvyys on selvästi rajatumpi). Kuunpimennys voi olla osittainen tai täydellinen riippuen siitä, joutuuko Kuu osittain vai kokonaan Maan täysivarjoon (kts. yllä oleva kuva). Täydellisenkin kuunpimennyksen aikana tapahtuu muutoksia Kuun kirkkaudessa ja värissä riippuen siitä, onko se Maan puolivarjossa (pimennyksen alku ja loppu) vai täysivarjossa. Maan ilmakehästä taittuu sen verran valoa, että Kuu ei koskaan pimene täysin, vaan näkyy parhaimmillaankin vain syvän punaisena. Täydellisten ja osittaisten kuunpimennysten lisäksi on vielä puolivarjopimennyksiä, joissa mikään osa Kuuta ei joudu Maan täysivarjoon, näitä on melko vaikea edes huomata.

Kuun ratataso on kallellaan Maan ratatasoon nähden, minkä vuoksi läheskään joka kuukausi ei nähdä kuunpimennystä. Kuun liike on itse asiassa melko mutkikasta, Kuun rata myös kiertyy pikkuhiljaa suhteessa Maan rataan. Kiertyminen aiheuttaa sen, että kuun- ja auringonpimennysten yksityiskohdissa on reilun 18 vuoden jaksollisuus. Tämän jo muinaisten babylonialaisten tunteman Saros-jakson ansiosta on mahdollista ennustaa paitsi pimennysten ajankohtia, niin myös sitä, miten syvinä kuunpimennykset näkyvät. Kreikkalaisten oppineiden noin 2100 vuotta sitten rakentama Antikytheran kone, joka oli useista kymmenistä hammasrattaista koostuva taivaan ilmiöiden laskukone, mallinsi mm. Saros-jaksoa.

Kirjoitan tätä 20.1.2019, noin seitsemän tuntia ennen seuraavaa kuunpimennystä, josta on lehdistössä käytetty värikästä ilmaisua superverisusikuu. Kyseessä on kuitenkin vain jokseenkin tavallinen kuunpimennys, joka tapahtuu silloin, kun Kuu on lähellä pienintä etäisyyttään Maasta; Kuun rata on suunnilleen ellipsin muotoinen, jolloin sen etäisyys radan toisessa polttopisteessä sijaitsevasta Maasta vaihtelee. Ennusteen mukaan on selkeää mutta kylmää.

Lisäys: kylmää oli, -28 astetta. Lisäsin blogin alkuun kuvan pimennyksen syvimmästä vaiheesta.

Lähteenä käytetty aina niin hieno opusta Tähtitieteen perusteet.

Ajoittaisen joutilaisuuden ylistys

Houdini osaa kotvia.

Jenny Kangasvuon, Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen kirja Kotvimisen vallankumous on terve tullutta lukemista aikana, jona mainostetaan kaiken maailman tehokkaan ajankäytön oppaita. Ja ironista kyllä sekin on omalla tavallaan ajankäytön opas: se kehottaa varaamaan aikaa tekemiseen, joka ei suoranaisesti liity kulloiseenkin työtehtävään.

Kirja alkaa käsitteiden määrittelyllä, sanalla kotviminen kirjoittajat tarkoittavat työn edistymiselle välttämättömiä taukoja, joiden aikana voi ajatella kaikessa rauhassa, varata akkuja, joskus jopa tehdä alta pois pikku hommia, jotka täytyy joskus kuitenkin tehdä. Monesti tällainen toiminta tai näennäinen toimimattomuus avaakin umpisolmussa olleen tilanteen, palikat loksahtelevat paikoilleen kuin huomaamatta. Kotviminen on siis positiivista työtehtävän välttelyä tai viivyttämistä, suuremmassa aikaperspektiivissä se auttaa siitä suoriutumista. 

Eräänlaisena vastakohtana kotvimiselle on vääjääminen, jolla tekijät tarkoittavat epätoivotun tehtävän välttelyä ja sellaista aikaansaamattomuutta, josta ei yleensä mitään hyvää seuraa. Toki vääjääminenkin voi joskus johtaa positiiviseen lopputulokseen: itse lykkäsin mielestäni joutavan ja työlään raportin tekoa aivan deadlinen kynnykselle, jolloin kävikin niin, että joku riittävän korkealla hierarkiassa ollut ilmeisesti jakoi mielipiteeni ja kyseinen tehtävänanto peruttiin. Raportin jo tehneet työkaverini eivät kyllä arvostaneet leveää hymyäni.

Kotvijat kirjansa julkistusbileissä.

Kirjassa esitellään kotvimisen historiaa niin maailmalla kuin Suomessakin. Yksi käytetyistä esimerkeistä on suomalainen peruskoulu, joka eroaa monen muun maan koulujärjestelmästä siten, että lapsilla on enemmän aikaa taide- ja taitoaineisiin, leikinomaiseen toimintaan ja lepoon. Tästä huolimatta suomalaiset koululaiset ovat aivan viime vuosiin pärjänneet erinomaisesti verrattuna maihin, joissa oppitunteja on enemmän ja ne ovat teoreettisemmin painottuneita. Asioiden sulattelu vaatii aikansa.

Kirjan kärkevin kritiikki kohdistuu nykyiseen työelämään; sitä voidaan pitää jopa sairaskertomuksena. Etenkin tietotyö on hyvin sirpaloitunutta, kalenteri täyttyy helposti suurella määrällä erilaisia työtehtäviä. Kun rientää kokouksesta kokoukseen, vastaa välissä muutamaan sähköpostiin ja niin edelleen, niin tekee kyllä koko ajan töitä, mutta tekee niitä suurella todennäköisyydellä melko huonosti. Kahvitauko tai vaikkapa kävely ulkoilmassa voi paitsi tuoda ratkaisun vaikealta näyttävään pulmaan, niin myös tuoda yllättäviä oivalluksia. Ja monesti kulloiseenkin työhön liittymätön "hyödytön" tekeminen voikin nousta avainrooliin myöhemmässä elämässä.

Monet kirjan esimerkeistä kertovat luovasta työstä, kuten kirjoittamisesta, mutta niitä voi soveltaa monille muillekin aloille. Kirjoittajat tarjoavat myös neuvoja hyödyllisestä kotvimisesta, miten saada estettyä sen kääntyminen vääjäämisen puolelle. He tunnustavat ihmisten olevan erilaisia ja välttävät kaikkitietävien yleispäteviksi tarkoitettujen ohjeiden antamista. Kirjan loppupuolella olevat tehtävät on ilmeisesti laadittukin pilke silmäkulmassa.

Kotvimisen vallankumous oli viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Oikeastaan on vain kaksi asiaa, joista haluan esittää pienet moitteet: fontti oli näin vanhalle miehelle pykälän liian pieni, toisaalta tällaisessa kirjassa olisi hyvä olla hakemisto. Tämän blogin piti ilmestyä jo reilu viikko sitten, mutta tuli vähän kotvittua.

Viihteelliset taivaat

The Forest -pelin Otava. Mikä on pielessä? Parikin asiaa, jotka selviävät varsinaisesta tekstistä.

Vanhoissa elokuvissa on usein pariskunta suutelemassa parvekkeella taustallaan romanttinen tähtitaivas. Lähes aina tuo taivas on maalattu tai muuten keinotekoisesti toteutettu. Tähän on hyvä syy: elokuvakameran valotusaika ei ollut riittävän pitkä taltioimaan oikeaa tähtitaivasta. Tehosteen käytön paljastaa usein myös se, että tähtien sijainti taivaalla ei vastaa mitään tunnettuja tähtikuvioita.

Pidemmistä valotuksista tehdyissä timelapse-videoissa on mahdollista näyttää tähtitaivas kaikessa hienoudessaan, muistan kuinka suuren vaikutuksen Madonnan musiikkivideo Frozen teki aikoinaan (eli 1998!), siinähän näkyi Orionin tähtikuvio sumuineen päivineen. Toki videon goottiestetiikalla oli oma osuutensa.

Useimpien tietokonepelien tähtitaivas on yhtä lailla kuvitteellinen kuin vanhoissa elokuvissa. Eikä siinä ole sinällään mitään vialla, monet pelit sijoittuvat jonnekin muualle kuin maapallolle. Kukapa voi sanoa miten tähdet sijoittuvat kauan sitten kaukaisessa galaksissa?

Yksi poikkeus taivaallisiin mustetahratesteihin tulee mieleen: Endnight Gamesin survival-peli The Forest. Sen yömaisemassa on selvästi käytetty jotain netistä vapaasti saatavilla olevaa kirkkaiden tähtien luetteloa, tutut tähtikuviot on helppo löytää taivaalta. Mutta valitettavasti vastaavaa huolellisuutta ei ole harrastettu kautta pelin: Kuu käyttäytyy aivan hassusti. Yllä oleva kuva on rajattu pelistä otetusta ruutukaappauksesta, Otava on kuvasta helppo tunnistaa. Kuu näkyy sen pohjoispuolella, sen "taivaallinen leveysaste" on kuvasta arvioituna noin +65 astetta. Ja tämä on mahdotonta maapallolta havaittuna: Kuun etäisyys taivaanpallon ekvaattorista voi olla korkeintaan 28,5 astetta. Kuu on kuvassa myös liian suuri, Otavan tähtien perusteella arvioituna sen kulmaläpimitta on noin kolme astetta todellisen arvon ollessa noin puoli astetta. Tämä valinta on tosin tehty estetiikan perusteella, reilusti pienempi Kuu olisi ollut vaisumpi näky. The Forestista löytyy kolmaskin taivaaseen liittyvä kummallisuus, sateenkaaren symmetriakeskipiste näyttää olevan noin 90 asteen päässä Auringosta, vaikka sen pitäisi olla tietenkin vastakkaisessa suunnassa kuin Aurinko. Vaikka peli on mainio, niin nämä helposti korjattavat virheet ovat kuin vastakarvaan silittäisi.

Eikä taivaan tapahtumiin perehtyneen piina pääty tähän. Tuotantoyhtiöillä on varastoissaan kuvattuina suuri määrä näyttäviä auringonnousuja ja -laskuja. Paitsi ettei kirjasto ole ilmeisesti riittävän laaja, sillä toisinaan televisiosarjassa tai elokuvassa käytetään auringonnousua laskuna (tai päinvastoin) näyttämällä otos takaperin. Tämän huomaa siitä, että Auringon liike taivaalla tapahtuu väärään suuntaan tapahtumapaikka huomioiden. Erityisen kunniamaininnan tästä saa Angel-sarja, jonka auringonnousut ja -laskut ovat varsin kaoottinen kokoelma ottaen huomioon tapahtumapaikkana olevan koko sarjan ajan Los Angeles. Tämänkin virheen voisi periaatteessa korjata näyttämällä otoksen peilikuvana, mutta sitä ei ole yleensä viitsitty tehdä silloinkaan, kun kuvassa ei ole esim. mainostaulua häiritsemässä.

Lopuksi: minkä verran edellä mainitut mokat häiritsevät? Riippuu varmaan henkilöstä, minulle niiden bongaaminen on lähinnä hauskaa, ne ovat eräänlaisia kosmisia klaffivirheitä. Tyttäreni, joka on joutunut kuuntelemaan jo vuosia selityksiäni, voi olla asiasta aivan toista mieltä.

Onko kaikki kaunista matematiikkaa?

Frank Wilczekin kirja oli mainiota lukemista takapihalla.

Monet tarinat alkavat muinaisista kreikkalaisista, niin tämäkin. Hieman yli 2500 vuotta sitten eli Pythagoras, joka historiallisena hahmona on vähän samaan tapaan hämärä kuin monien uskontojen perustajat. Hänen perustamansa pythagoralainen yhteisö tai koulukunta säilytti ja kehitti hänen oppejaan, jotka sisälsivät ilmeisesti hyvinkin yksityiskohtaisia ravitsemusohjeita, opin jälleensyntymästä ja niin edelleen. On lopulta vaikea sanoa, mikä kaikki niissä edusti alkuperäistä Pythagorasta, eikä se lopulta ole edes tärkeää.

Nykyisin Pythagoras on tunnetuin Pythagoraan lauseesta, jota hän ei missään tapauksessa keksinyt - se nimittäin tunnettiin useiden kulttuurien keskuudessa jo ennen hänen aikaansa. Joidenkin antiikin lähteiden mukaan hän oli ensimmäinen, joka tajusi Maan olevan muodoltaan pallomainen. Tämä voisi olla ainakin periaatteessa totta, esimerkiksi noin sata vuotta hänen jälkeensä elänyt Platon tiesi tämän. Toisaalta tämän päätelmän on vallan mainiosti voinut tehdä myös joku tuntemattomaksi jäänyt kreikkalainen merenkävijä.

Pythagoras ja hänen koulukuntansa on tunnettu myös siitä, että he pitivät lukuja kaiken perustana. Tämä on saattanut saada alkunsa Pythagoraan hämmästyttävästä havainnosta, musiikin ja matematiikan välillä on syvällinen yhteys. Harmonisina kuultavien sointujen taustalla on yksinkertainen matemaattinen suhde soittimen kielten pituuksien tai jännitysten välillä. Jos korvin kuultava musiikki on pohjimmiltaan matematiikkaa, niin miksei periaatteessa kaikki muukin?

Tästä alkaa fysiikan nobelisti Frank Wilczekin kirja A Beautiful Question (2015), jossa hän esittelee noin 2500 vuoden tieteenhistoriallisen matkan, joka yltää aina fysiikan uusimpiin, vielä kokein vahvistamattomiin teorioihin. Kirjassa Wilczek kuvaa, kuinka Pythagoraan ajattelu toimi siemenä esimerkiksi Platonille. Musiikin matemaattiset harmoniat inspiroivat jo antiikin aikaan ajatuksen planeettoja liikuttelevien taivaanpallon sfäärien keskinäisistä harmonioista. Tämä toimi merkittävänä taustana vielä Keplerillä, joka vuonna 1596 yritti sovitella planeettojen kiertoratojen väliin säännöllisiä monitahokkaita, Platonin kappaleita.

Keplerin yritys selittää planeettojen ratojen kokosuhteet niiden väliin tiukasti sijoitetuilla säännöllisillä monitahokkailla. Kuva teoksesta Mysterium Cosmographicum (1596).

Jonkin verran myöhemmin, teoksissa Astronomia Nova (1609) ja Harmonices Mundi (1619), Kepler esitteli kolme planeettojen liikettä kuvaavaa lakia, joiden ennusteet vastaavat hyvin tarkkaan havaintoja. Kuten jälkimmäisen teoksen nimi osoittaa, hän ei kuitenkaan koskaan hylännyt ajatusta taivaallisista harmonioista. Toisaalta hänen löytämänsä hyvin yksinkertaiset matemaattiset lainalaisuudet olisivat luultavasti tyydyttäneet pythagoralaisia.

Keplerin aikalainen Galilei totesi luonnon kirjan olevan kirjoitettu matematiikan kielellä. Sukupolvea heidän jälkeensä elänyt Newton vei luonnontieteiden matematisoinnin vielä pidemmälle, hänen esittämänsä painovoimalaki selitti paitsi Keplerin planeettaliikkeen lait, niin myös putoamisliikkeen. Aikaisemmin oli yleisesti kuviteltu Aristoteleen ajatuksia seuraten, että taivaalla vallitsi eri lainalaisuudet kuin Maassa.

Newtonin jälkeen luonnonilmiö toisensa jälkeen löysi matemaattisen kuvauksen. Yhteistä näille fysiikan laeille on niihin sisältyvä kauneus, tämä on nimeä myöten Wilczekin kirjan kantava ajatus. Erillisiltäkin vaikuttavat ilmiöt voivat saada yhteisen elegantin selityksen, tästä Wilczek tarjoaa esimerkkinä Maxwellin ja hänen edeltäjiensä työn sähkömagnetismin parissa. Myös hyvin abstraktilta vaikuttava matemaattinen luomus voi löytää sovelluksia aineen rakennetta selvitettäessä. Matemaattinen tausta löytyy jopa kuvataiteesta ja näköaistimuksen synnystä.

Frank Wilczek kuvaa sitä, miten matemaattisen kauneuden idea yhdistää nykyisessä tieteessä mikrokosmoksen ja makrokosmoksen tarkastelun. Kirjan loppupuolella hän esittelee myös näkemyksiä, jotka alkavat olla enemmän elämänfilosofiaa kuin luonnontiedettä. En ole kaikista teeseistä hänen kanssaan samaa mieltä, mutta suuret linjat voin hyväksyä. Luottamus kaiken takana piilevään matemaattiseen kauneuteen on vienyt meidät hyvin pitkälle. Pythagoralaisuus organisoituneena koulukuntana on hävinnyt antiikin myötä, mutta laveasti tulkittuna Pythagoraan myöhemmät seuraajat ovat saaneet aikaan enemmän kuin kenenkään muun oppilaat.

Komeat revontulet 7.10.2018

Revontulet heijastuvat Kuivasjärvestä. Kuva: Pertti Rautiainen.

Viime yönä oli Oulun seudulla ja laajemmaltikin Suomessa näkyvissä hieno revontulinäytelmä. Itse kävin kuvaamassa kahteen otteeseen, ensin vähän yhdeksän jälkeen ja toisen kerran vähän ennen puolta yötä. Jälleen kerran sai olla onnellinen siitä, että pienen kävelymatkan päässä kotoa löytyy riittävän pimeä paikka, pyörätien valojen keskeltä katsottuna loimotus oli paljon heikompaa kuin perillä Kuivasjärven rannassa.

Vähän ennen puolta yötä. Kuva: Pertti Rautiainen.

Minun lisäkseni rannalla oli kymmeniä muita katsomassa revontulia, kieltensorinasta päätellen lähinnä ulkomaisia vaihto-opiskelijoita. Luonto taisi luoda positiivista Suomi-kuvaa paremmin kuin moni kallis kampanja.

Jo hiipuvat revontulet Kuivasjärven ylittävältä pyörätiesillalta kuvattuna. Kuva: Pertti Rautiainen.

Jos et ole kuvannut revontulia, niin tässä vielä pari vinkkiä. Tarvitaan 1) kohtuullisen pimeä paikka, 2) kamera, josta löytyy tarvittavat säädöt (lähinnä herkkyys, aukko ja valotusaika) ja 3) kamerajalusta. Kaukolaukaisin on myös hyvä lisä. Tämän blogitekstin kuvat olen ottanut 3-5 sekunnin valotuksilla ISO-arvoilla 1600-3200. Jos revontulissa esiintyy hyvin nopeita liikkeitä, niin jopa alle sekunnin valotukset voivat olla paikallaan (samalla herkkyyttä ja kohinaa nostaen), rauhallisempien revontulien kohdalla voi kokeilla laskea ISO-arvoa ja lisätä valotusaikaa. Jälkikäsittelystä vielä sen verran, että kuvat kannattaa ottaa raw-formaatissa jpg-kuvien sijaan (jos kamerassa on tällainen mahdollista), tämä on todella suuri etu editointivaiheessa, kun yritetään kaivaa näkyviin kaikki yksityiskohdat. 

Tutkimuskohteena galaksijoukko

Fornaxin galaksijoukko. Kuva: ESO, Aniello Grado, Luca Limatola.

Linnunrata kuuluu Paikalliseen galaksiryhmään, jossa on kaksi isoa spiraaligalaksia (Linnunrata ja Andromedan galaksi), yksi keskikokoinen spiraaligalaksi (Messier 33) ja yksi pieni spiraaligalaksi (Suuri Magellanin pilvi). Suurin osa paikallisen galaksiryhmän luultavasti noin sadasta galaksista on kääpiögalakseja, jotka ovat muodoltaan elliptisiä tai epäsäännöllisiä. Ne sijaitsevat kahtena rykelmänä Linnunradan ja Andromedan galaksin ympärillä.

Galaksiryhmien lisäksi on olemassa galaksijoukkoja, joissa on useita kymmeniä suuria galakseja ja jopa tuhansia kääpiögalakseja. Galaksijoukot ovat paljon galaksiryhmiä tiiviimpiä ympäristöjä, joten galaksien kehitys tapahtuu niissä eri tavalla. Hyvä esimerkki tästä on se, että galaksijoukoissa on suuria elliptisiä galakseja, joita galaksiryhmissä ei käytännöllisesti katsoen ole lainkaan.

Prof. Reynier Peletier vieraana Oulussa.

Viime viikolla Oulun yliopiston Tähtitieteen tutkimusryhmän vieraana oli professori Reynier Peletier Groningenista (Kapteyn Astronomical Institute, University of Groningen). Hän on johtavana tutkijana SUNDIAL-projektissa (EU:n Horisontti 2020 -projekti), jossa Oulun tähtitieteen ryhmä on yhtenä yhdeksästä osallistuvasta tutkimusyksiköstä. SUNDIAL-projektissa kehitetään työkaluja ja tutkimusmenetelmiä hyvin suurten tähtitieteellisten havaintoaineistojen käyttöön, tarkoituksena on ymmärtää paremmin galaksien syntyä ja kehitystä esimerkiksi Fornaxin galaksijoukon kaltaisessa ympäristössä.

Fornaxin galaksijoukko, kuten galaksijoukot ylipäänsä, on niin kaukana, ettei sitä voi tutkia samoilla menetelmillä kuin Linnunrataa ja lähigalakseja. Yksittäisistä tähdistä ei voi enää tehdä havaintoja, vaan havaittava valo syntyy väistämättä yhdistelmänä useiden tähtien säteilystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos halutaan tutkia, minkä ikäisiä tähtiä galaksista löytyy, pitää havaittuun spektriin tehdä sovitus useiden tähtipopulaatioiden yhdistelmänä (tähtipopulaatioista enemmän aiemmassa blogitekstissäni).

Tähtipopulaatioiden sovittaminen havaittuun galaksin spektriin ei ole yksinkertaista, esimerkiksi tähtien ikä ja koostumus tuottavat ongelmia. Tätä voidaan kiertää tekemällä havaintoja visuaalisen alueen lisäksi infrapunassa. Haasteita asettaa myös se, että vaikka tähtien kehityskaaret ovat hyvin tunnettuja, on vaikea arvioida kuinka paljon kunkin massaisia tähtiä populaatioon syntyy. Tutkimuksissa käytetään eräänlaisia tähtikirjastoja, jotka pohjautuvat spektroskooppisiin havaintoihin suuresta määrästä Linnunradan tähtiä.

Peletierin ja hänen yhteistyökumppaneidensa tuoreiden tutkimustulosten perusteella vaikuttaa siltä, että aiemmin kehitettyjä populaatiomalleja ei voi suoraan soveltaa Fornaxin galaksijoukon galakseihin. Mallit näyttävät sisältävän liikaa ns. asymptoottihaaran tähtiä, jotka ovat kehityksessään myöhäiseen vaiheeseen päätyneitä melko keveitä tähtiä. Toinen ero näyttää olevan alkuainekoostumuksessa - Fornaxin galaksien tähdet näyttävät sisältävän enemmän hiiltä kuin Linnunradan tähdet.